Sääntöpaketissa paljon purtavaa

Viime vuodet ovat olleet sääntötulkintojen suhteen muuttuvaista aikaa. Meidät tuomarit, ottelijat ja valmentajat on aina vuodenvaihteessa yllätetty uusilla tulkinnoilla. Ennen olympialaisia  vuodenvaihde 2011-2012 rauhoitettiin eikä muutoksia esitetty. Isot kisat saatiin pidettyä tutuiksi tulleilla säännöillä. Tyyntä ennen myrskyä, olisi joku voinut sanoa. Olympialaisten jälkeen IJF julkaisi jälleen sääntöpaketin, jonka mukaan pitäisi tämä olympiadi käydä.

Kerron tässä ajatuksiani tuomarin näkökulmasta keskittyen kuuteen muutokseen: jalasta tarttumisen täyskieltoon, perusotteessa ottelemiseen, varoituksiin, rajoittamattomaan jatkoaikaan, ipponin kriteereihin ja yhden tuomarin järjestelmään. IJF:n perustelut kaikkiin muutoksiin ovat luettavissa Judoliiton www-sivulla uusien sääntöjen esittelyssä. Miksi sääntöjä piti sitten muuttaa?

Jalkaan tarttumisen suhteen tilanne on ollut sekava: joskus jalasta on saanut tarttua ja joskus taas ei. Säännöt olivat periaatteessa selvät, mutta poikkeuksia ja tulkinnanvaraisia tilanteita tuli liikaa: ”Tekikö tori kouchi-garin aidosti heittoa yrittäen vai ainoastaan jalkaan tarttuakseen?” Ensimmäisessä tilanteessa jalasta sai tarttua jatkoliikkeenä ja toisessa tapauksessa tuloksena oli jalkaan tarttujalle hansokumake. Jalasta sai tarttua myös silloin kun vastustaja otti ristikahvaotteen. Tuomarit joutuivat tämän tästä tarkastamaan videoilta, tekikö jalkaan tarttuja vastustajalleen ristikahvan oikeuttaakseen jalasta hyökkäyksen, vai ottiko vastustaja itse ristikahvan? Lopullinen päätös vaihteli tuomarikolmikon ja maton tarkkailijan mukaan. IJF:llä oli kaksi vaihtoehtoa: joko kieltää jalasta tarttumiset kokonaan tai sallia ne kokonaan. Jos jalasta tarttumiset olisi sallittu kokonaan, olisi palattu ajassa kymmenisen vuotta taaksepäin, jolloin ottelijat ottelivat kyyryssä vuoronperään kataotosheja yrittäen. Tätä ei haluttu, vaan jalasta tarttumiset pystyottelussa kiellettiin kokonaan. Säännön pitäisi selkeyttää tulkintoja,  helpottaa tuomarin työtä ja taata ottelijoille oikeudenmukaisemmat tuomiot.

Perusotteessa ottelemiseen kannustetaan tai oikeammin pakotetaan antamalla helpommin rangaistuksia epänormaaleista otteista, joita ovat samanpuoliset, hiha- ja  vyöotteet sekä ristikahvat. Näitä otteita saa pitää, jos niiden saamisen jälkeen tapahtuu välittömästi todellinen heittoon tähtäävä hyökkäys. Tulkinnanvaraista on taas, mikä on todellinen heittoon pyrkivä hyökkäys. IJF on antanut ohjeeksi, että ukella pitää olla mahdollisuus lentää selälleen todellisessa hyökkäyksessä. Tekniikat, joissa torin tarkoitus on saada uke ainoastaan kontilleen tatamiin, eivät täytä aktiivisuuden kriteeriä, ja näiden epänormaalista otteesta tehtävien tekniikoiden viljelijöitä rangaistaan shidolla. Perusotteessa molemmat kädet uken takissa ja pystyssä asennossa saa hakea hyökkäyksen paikkaa suhteellisen rauhassa lähes minuutin ajan. Vaarana tässä on, että voimme joutua seuraamaan toinen toistaan yksipuolisempia ja puuduttavampia ”nojailuotteluita”, jotka päättyvät neljän minuutin kohdalla toisen ottelijan saamaan passiivisuus-hansokumakeen. Säännön kuitenkin toivotaan tuovan takaisin selkeät ja isot perusheitot: harai-goshin, uchi-matan, seoi-naget ja ashibarait.

Ottelijan saamista varoituksista ei enää ei tule enää hyvityksiä vastustajan pistetilille. Viime vuosina on ollut vallalla valitettava trendi, jossa ottelu sujui seuraavasti: Ottelija hankki yukon tai wazarin, toinen teki pari hyvää yritystä, jotka johdolla ollut ottelija yritti kuitata vaikkapa polviseoinagella, joka  epäonnistui. Tämän seurauksena johdossa olevalle ottelijalle annettiin ensimmäinen shido valehyökkäyksestä. Tämän jälkeen häviöllä ollut ottelija saattoi pelata mukajudolla vastustajalleen toisen shidon, jolloin tilanne tasoittui. Saman ottelustrategian jatkuessa saattoi heittosuorituksen tehnyt ottelija joutua varoituksilla häviölle jopa minuutin kuluessa oman heittonsa onnistumisesta. Maalaisjärjen mukaan heittosuorituksen tehneen ottelijan olisi pitänyt voittaa, tekihän hän sen ainoan todellisen ja toimineen judotekniikan, mutta tuomarit eivät tajunneet/osanneet ottelua hänen eduksensa tuomita. Tämän vuoksi päätettiin kolmen ensimmäisen varoituksen painoarvoa pudottaa.

Edelleenkin tuomaria voi yrittää hämätä muka-aktiivisuudella, mutta mikäli tuomari varoituspuolelle lipsahtaa, ei virhe ole niin ratkaiseva kuin aiemmin. Varoitus voi ratkaista ottelun, jos se päättyy ilman suorituspisteitä. Silloin vähemmän varoituksia saanut voittaa.  Uudistuksen jalo tavoite saatetaan tällä saavuttaa – heittosuorituksen tehnyt on voitolla jopa kolmea varoitusta vastaan ja voittaa todennäköisesti ottelunsa. Säännön varjopuolesta on tosin saatu jo ensimakua alkuvuoden maailmancupeista: ensimmäisellä minuutilla heiton tehnyt ottelija passailee perusotteessa loppuajan – taitavasti ja taktisesti oikeaoppisesti, mutta katsojien kannalta mielenkiinnottomasti.

Rajoittamatonta jatkoaikaa on harrastettu aikoinaan painissa. Tukholman olympialaisista 1912 kuului seuraavaa: ”Painiotteluista tuli pitkiä, koska aikarajoitusta ei vielä tunnettu. Suomelle ensimmäisen painikullan voittanut Yrjö Saarela voitti tanskalais-vastustajansa kolmen tunnin 16 minuutin mittaisessa ottelussa. Tanskalaispainijan ihon aurinko oli polttanut. Venäjän Martin Klein ja Suomen Alpo Asikainen painivat 11 tuntia 40 minuuttia, kunnes venäläinen lopulta voitti. Se on yhäkin pisin olympialainen painiottelu mitä on koskaan käyty. (Lähde: ”http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1007&artikel=5178918)

Periaatteessa idea on hyvä. Paras voittakoon, oli se sitten heittopisteen tehnyt tai varoituksen vastustajalleen ajanut. Heittopistevoitto on aina yksiselitteinen ja hieno päätös ottelulle, mutta jos ottelijat eivät saa paremmuuttaan ratkaistua toistaan heittämällä, pitää tuomarin tehdä se varoituksen antamalla. Kilpailutapahtumia ja otteluita yritetään saada tiiviimmiksi, joten tuomareita on ohjeistettu antamaan varoitus ja päättämään ottelu heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ennätysten kirjaan ei judossa pisimmän ottelun tittelillä haluta päästä. Hantei eli tuomariäänestys haluttiin haudata, koska ristihanteit aiheuttivat kuulemma närää. Ottelun päätöksen olisi pitänyt aina olla yksiselitteinen eli  toisen ottelijan olisi pitänyt aina olla parempi liputuksessa 3-0. Ristihantein ja siitä seuranneiden tarkkailijan nuhteiden pelossa  jotkut tuomarit harrastivat moraalisesti arveluttavaa hanteiden sopimista lippuja kulmatuomarille luovuttaessaan, joko supisemalla tai muuten viestittämällä. Nyt tämä kikkailu jää onneksi historiaan.

Ipponin kriteereitä on toisaalta tiukennettu, toisaalta löysennetty. Ipponin saadakseen pitää alastulon olla ”vanhanajan ippon” – kunnon jysäys suurimmaksi osaksi selälleen. Toisaalta taannoin esille tuotu superippon on tekemässä paluuta: hieman ylimenevät mutta komeat  laajakaariset heitot, joissa uke tulee alas yli kiertäen kyljelleen, arvostellaan ipponeksi. Ipponin kriteerin tiukentuessa pitää viime vuosina vallalla olleet euroipponit, nopeat rullaavat alastulot selälleen, tuomita wazareiksi. Toiveena on, että täten judoyleisö saa komeampia ja sykähdyttävämpiä judoelämyksiä.

Yhden tuomarin järjestelmästä puhuttaessa kisajärjestäjät hykertelevät käsiään, kun uskovat päivästä selvittävän puolella tuomarimäärällä nykyiseen verrattuna ja siten syntyvän säästöä tuomareiden kuluissa.  IJF:llä eräs peruste yhdelle tuomarille on esteettinen: yksi tuomari näyttää paremmalta kuin kolmikko. Lisäksi IJF:n kisoihinn valittavat tuomarit ovat maailman parhaimmistoa, joten he pärjännevät matolla yksinään. Noille harvoille IJF:n kisaan valituille tuomareille maksetaan kulut: matkat, majoitukset ja päivärahat, kuulemma 100 euroa päivässä, sen sijaan, että kisaan osallistuvan tuomarin liitto maksaisi kulut. Tuomarien määrässä IJF:n linja menee painin kanssa yksiin, vaikka tekniikoissa lajien välille halutaan tehdä selvä pesäero. Yksi tuomari tuomitsee matolla ja pari tuomaria siunaa/muutattaa päätökset maton reunalta video hidastusten ja takaisinkelauksien avulla. Yhden tuomarin järjestelmää ei ole vielä otettu käyttöön Suomessa, koska ottelua tallentavia videolaitteistoja pitäisi varmuuden saamiseksi olla kutakin tatamia kohden ainakin parissa eri kulmassa. Tätä resurssia ei vielä haluta sysätä järjestäjien niskoille. Toisaalta joku voi sanoa, että onhan esim. Virossa jo iät ja ajat pärjätty junnukisoissa yhdellä tuomarilla  ilman videota. Miksei siis Suomessa?

Kolmen tuomarin järjestelmää pidetään edelleenkin ottelijoiden oikeusturvan kannalta parhaimpana. Kolmen tai tarkkailijan mukana ollessa jopa neljän eri kulmissa olevan silmäparin uskotaan näkevän tilanteet parhaiten, jos eri kulmista kuvaavaa videolaitteistoa ei ole käytössä. Yhden tuomarin järjestelmään siirtymistä Suomessa on jarruttanut maailmalla käytössä ollut kolmen tuomarin järjestelmä. Yksinäiseksi päätöksentekijäksi oppineella tuomarilla kun ei kolmikon yhteispeli ole ottanut sujuakseen – ja se yhteispeli on ollut kaikkein tärkein ja palkitsevin asia tuomaroinnissa. Yhden tuomarin huseeratessa matolla kasvaa tehtävän vaativuus: rajatilanteissa pitää itse päättää lähtikö tekniikka sisältä vai ulkoa, kun päätöksen siitä teki aiemmin kulmatuomari.  Toisaalta se voi myös helpottua, kun enää ei tarvitse välittää kulmatuomareiden virheellisistä viittailuista, vaan katseen voi suunnata tarkkailevaan tuomariin tai kuunnella korvanapista muutosehdotusta. Suomi ei voi jättäytyä kolmen tuomarin systeemiin, mikäli yhden tuomarin systeemi otetaan kaikkialla muualla käyttöön. Meidänkin on kehitystä seurattava. Mikä olisi siis sopiva tuomarimäärä kisoissa? Jos yksi tuomari on matolla, yksi tai pari tuomaria tarkkailijoina, tarvitaan vielä ainakin kaksi tuomaria leporeserviin, jotta tauot pysyisivät sopivina ja tarkkaavaisuus huipussaan jokaisessa ottelussa.  Raakana arviona tarvittaisiin siis yhteensä viisi tuomaria tatamia kohti nykyisen kuuden sijaan. Tämä laskelma pätee uusien määräyksien mukaisiin noin kahdeksan tunnin kilpailuihin. Selvästi lyhyempinä päivinä tuomareita voi olla vähemmän. Milloin Suomessa sitten otellaan yhden matolla olevan tuomarin valvonnassa? Tällä hetkellä keräämme kokemuksia kansainvälisistä kilpailuista, ja päätökset tehdään niiden perusteella. Uskoisin, että yhden tuomarin järjestelmään mennään Suomessakin vielä tänä vuonna ainakin osassa kilpailuista. Muistutettakoon kuitenkin vielä, että tämä uudistus vaatii videolaitteistoja, kuvaajia ja tietokoneita. Katsotaan  millaiseen päätökseen vielä päädytään.

Veli-Matti Karinkanta
Kirjoittaja on IJF:n  A-tuomari

Mainokset