Eteenpäin!

Ainoa suunta on eteenpäin”, totesi taannoin eräs ryhdikäs vanha herrasmies kotimaisen öljy-yhtiömme mainoksessa. Sama asenne pitää olla myös suomalaisella judoyhteisöllä. Huippu-urheilussa menestyminen vaatii tekijöiltään jatkuvaa kehitystyötä, seuran junnuvetäjästä judoliiton puheenjohtajaan.

Huippujudossa se tarkoittaa kovaa vaatimustasoa erityisesti kaikille urheilijoiden ympärillä toimiville ihmisille. Jokainen pyrkii hoitamaan oman osa-alueensa parhaalla mahdollisella tavalla, ainakin pikkuisen paremmin kuin naapurilla. Kilpailu ja tavoitteet tässäkin asiassa suuntaavat tekemistä, motivoivat ja pitävät virkeänä. Ne jotka jäävät paikoilleen ja tuudittautuvat vallitsevaan olotilaan, jäävät jalkoihin ja putoavat menestyksen kelkasta.

Vaatimustasosta ei varmasti tinkinyt kukaan Lontoossa palkintopallille kivunneista urheilijoista tai heidän taustaorganisaatioistaan. Joskus vaatimukset näyttävät ulkopuolisesta epäinhimillisiltä urheilijaa ja koko valmennustiimiä kohtaan. Vaikka taustalla on vuosia jatkunut laadukas harjoittelu, palkintopallille nousemiseen tarvitaan myös onnea. Koskaan menestyminen ei ole itsestäänselvyys.

Päätavoitteeseen pyrkiessä ”matkasta nauttiminen” saattaa tuntua vaikealta esimerkiksi silloin, kun loukkaantuminen pilaa tärkeän kilpailun ja pitkän valmistautumisen. Silti olympiatavoite antaa urheilijalle, hänen taustallaan toimiville ihmisille ja parhaimmillaan koko organisaatiolle tunteen ainutkertaisesta yhteisestä matkasta tavoitetta kohti. Sen hienous usein hahmottuu vasta jälkeenpäin. Urheilijalle voi kuitenkin sanoa: Kaikki elämässä tämän kokemuksen jälkeen on helpompaa. Niin kasvattavaa ja kehittävää se parhaimmillaan on.

Henkilökohtaisesti kannatan judoliiton esitystä olympiakullasta strategian pohjaksi. Kuinka moni on sydämestään valmis siihen kehitystyöhön ja pitkään sitoutumiseen organisaation eri tasoilla? Toivon että mahdollisimman moni. Sitä kutsutaan intohimoksi. Me voimme harjoitella intohimoisemmin, enemmän, järkevämmin ja laadukkaammin.

Ennen kuin realistisesti aletaan puhua olympiakullasta, pitää asettaa realistiset välitavoitteet. Junioreille se voisi olla vuosittainen kilpailutavoite – mikä se kenelläkin sattuu olemaan. Seuralle se voisi olla x kilpailijaa ensi vuoden SM-kisoihin, seuraavana vuonna x mitalia tai, kuten Kamizalla tänä vuonna, Pohjola-palkinto. Onnittelut jo tässä vaiheessa pääsystä loppusuoralle 10 000 suomalaisen urheiluseuran joukossa.

Kannatan kilpailijoita tuottavan kannustinjärjestelmän kehittämistä seuroille. Mittarina voisi toimia eri ikäisten kilpailijoiden määrä SM-kilpailuissa. Palkintona koko judoyhteisölle on enemmän kilpailijoita, joista aikuismenestyjät myöhemmin seuloutuvat. Tämä ei tietenkään sulje pois muuta judon harrastetoimintaa.

Lähitulevaisuudessa meillä ei ole mahdollisuutta samanlaisiin harrastajamassoihin kuin usealla kilpailijallamme. Joudumme edelleen käyttämään paljon aikaa ja resursseja päästäksemme harjoittelemaan ja kilpailemaan parhaiden vastustajien kanssa eri puolille maailmaa.

Voimme myös kerätä urheilijoidemme ympärille parhaat asiantuntijat. Asiantuntijoiden verkostoon löytyy apuja myös uuden Olympiakomitean ja huippuvaiheen ohjelman kautta. Vahvuutemme on siinä, että pystymme halutessamme rakentamaan yksilöille parhaat mahdolliset olosuhteet. Pieni organisaatiomme on parhaimmillaan nopeasti reagoiva, joustava ja ketterä.

Yksi hyvä esimerkki intohimosta ja sitoutumisesta palkittiin Lontoossa olympiakullalla. Olen pääsyt seuraamaan alle 63-kiloisten voittajan, Slovenian Urska Zolnirin uraa kymmenen vuoden ajan, olihan hän yksi Johanna Ylisen pahimmista vastustajista. Pienen Slovenian sensaatiomaisen suuresta, kahdeksanhenkisestä judojoukkueesta viisi tuli pienestä, noin 60 000 asukkaan Celjestä ja sen ympäristöstä. He edustivat Sankaku-judoseuraa.

Urskan ja seuran muiden urheilijoiden tunnusmerkkinä on hyökkäävä ja aktiivisen kovatempoinen ottelutyyli, jolla vastustajilta ns. juostaan jalat alta. Erityistä heidän harjoittelussaan on muita kovempi tekemisen määrä. Kansainvälisillä leireillä harjoitukset aletaan jo ennen muita ja yleensä päätetään joko laji- tai kuntopiiriharjoitteisiin, kun muut ovat harjoituksen lopettaneet. Joskus tekeminen on enemmän tai vähemmän näennäistä ja valmentajalähtöistä, mutta määrää ja toistoja tulee.

Seura järjestää joka kesä Celjen European Cup -kilpailun sekä leirin juhannuksen korvilla. Merkille pantavaa on, että pienen mutta menestyksekkään seuran urheilijat toimivat ennen kilpailupäiväänsä ilmoittautumisia vastaan ottavina toimitsijoina. Kilpailupäivänä he ottelevat itsensä yleensä podiumille.

Seuran ja urheilijoiden valmentajana toimii vanhan Jugoslavian aikaan itsekin kansallisella tasolla otellut Fabian Marjan (suomalaisten kesken Karhu). Hän oli kotinsa yhteyteen rakentanut dojon, punttisalit heittomattoineen sekä majoitustilat harjoitusvastustajille. Kun muutama vuosi sitten vierailimme dojolla, havaitsimme että samoihin harjoituksiin osallistui väkeä oranssivöisestä nuoresta kilpailijasta arvokisamitalistiin. Kaikki tekivät töitä tinkimättömästi omalla tasollaan. Sittemmin dojo on vaihtunut suurempaan, pois valmentajan pihapiiristä.

Esimerkki laittoi ajattelemaan. Olemmeko jo liikaa karsinoineet judoharjoittelua ja eriyttäneet ryhmiä. Siinä sivussa yhteisöllisyys on kärsinyt. Kun on tahtoa ja oikeaa asennetta, kaikki tasosta riippumatta voivat harjoitella judoa yhdessä – olympiakullan arvoisesti.

Mika Mukkula

Kirjoittaja päätti syyskuussa kautensa Judoliiton päävalmentajana.

Mainokset