Hengen asia

Kesä on ohi ja olympialaiset takana. Kisat olivat hienot, mutta aina niillä on yksi kiusallinen sivuvaikutus. Kerran neljässä vuodessa Suomen sohvaperunat ja heidän johtajansa nousevat vaatimaan urheilullisia oikeuksiaan. Suomalaisten urheilijoiden on tuotava heille mitaleita. Kun niitä ei nyt tuntunut tulevan tarpeeksi, alkoi kovaääninen valitus: Kisoihin oli lähetetty huonoja urheilijoita, jotka kaiken lisäksi antoivat liian iloisia lausuntoja surkeiden suoritusten jälkeen. Valittajien mielestä “turistit” olisi pitänyt jättää kisoista kotiin.

Tälle porukalle on sattunut väärinkäsitys. Olympiakisat on keksitty urheilijoita ja urheilemista varten, ei siksi että muut saisivat velloa kansallistunteessa. Toki olympialaiset ovat myös massiivinen viihdetapahtuma. Ajatellaan siis asiaa yleisön kannalta. Jospa olympialaisiin tosiaan osallistuisivat vain ne, joilla on todennäköisin mahdollisuus voittaa kultamitali. Mukana olisi viisi tai kymmenen urheilijaa lajia ja sarjaa kohti. Sellaisia kisojako olisi hauskempi katsoa? En usko.

Suomen joukkueen urheilijat, judokat mukaan lukien, ovat omalla työllään ja tuloksillaan ottaneet paikan siinä maailman parhaimmistossa, joka kisoihin kuuluu. He ovat erinomaisia urheilijoita. Mikäli näitä intohimoisesti harjoittelevia, suorituskykynsä rajoja venyttäviä ihmisiä halutaan auttaa pääsemään kaikkein parhaimpaansa, miten se voidaan tehdä? Ei ainakaan pelolla ja häpeällä, kivittämällä julkisesti silloin kun kovimmassa paikassa ei tule kauden parasta tulosta.

Entinen pika-aituri Manuela Bosco kirjoitti tästä tunteikkaassa puheenvuorossaan Helsingin Sanomissa ja osui ytimeen ehdottamassaan parannuskeinossa. Bosco vaati, että urheilu pitää ymmärtää yhteisenä leikkinä.

Juuri leikkiähän urheileminen on. Sitä ei tehdä hyödyn vuoksi vaan sen itsensä tuottaman ilon tähden. Urheilussa nautinnollisinta on heittäytyminen leikin pyörteisiin niin että oma itse ja muu maailma unohtuu. Ken uskaltaa heittäytyä, pystyy asioihin, joihin ei muuten koskaan pysty.

Tässä uskaltamisessa voimme kaikki auttaa, etenkin judokat toisiamme. Voimme arvostaa yrittämistä ja kannustaa eteenpäin silloin kun yritys ei heti onnistu. Voimme tukea kaiken kokoisia urheilijoita uskomalla heihin ja heidän mahdollisuuksiinsa. Se auttaa heitä uskomaan itseensä.

Ystäväni Kati Lüthje on kertonut pienen tarinan aiheesta. Kati otteli 2000-luvun alussa PM-kisojen mitalimatsissa, kun joukkuetoveri Jukka Oratuomi huusi laidalta: “Sinä jaksat, sinulla on parempi kunto!”  Kati muisteli, kuinka paljon hyötyä tuosta kannustuksesta oli. “Tiesin sen itsekin, mutta auttoi hirveästi, kun joku sanoi sen ääneen.”

Itse hakeuduin usein Finnish Openissa ja muissa kotimaan isommissa kisoissa ennen matseja vaihtamaan pari sanaa Jukka Nahkurin kanssa. En siksi, että olisin hakenut hyviä neuvoja vaan koska vaistosin Jukasta aidon luottamuksen siihen, että  pärjään tatamilla. Sen takia juttelu hänen kanssaan rauhoitti ja antoi itseluottamusta.

Kun aloin päästä maajoukkueen mukana kansainvälisiin kisoihin pohjolan ulkopuolelle, hävisin pitkään kaikki otteluni. Kerran totesin kisan jälkeen nolona päävalmentaja Seppo Myllylälle, että taas tämä meni näin. Siihen Myllylä totesi ykskantaan ja enempää selittämättä: “Kyllä se vielä iloksi muuttuu.”  Tuo huoleton ja hätäilemätön lausahdus oli vaativalta valmentajalta tärkeä luottamuksen osoitus, kun tulosrivi oli vielä karu.

En muista juuri saaneeni Myllylältä henkilökohtaisia neuvoja, mutta kerran hän lateli totuuden, joka sisälsi minun kohdallani voittamisen avaimen. Olin jälleen hävinnyt molemmat otteluni ja yritin esittää ujon analyysin tekemistäni virheistä. Myllylä kuunteli kärsimättömän näköisenä ja sanoi sitten:

“Matsissa voi tehdä monta virhettä ja silti voittaa. Voi tehdä virheitä ja voittaa jopa parempansa – jos vain haluaa tarpeeksi voittaa.”

Joukkuetoverit näyttivät voitontahdossa mallia, etenkin Jaana Ronkainen ja Jorma Korhonen äärimmäisen määrätietoisissa arvokisaesityksissään. Molemmat voittivat 1989 Euroopan mestaruuden ja muina vuosina himmeämpiä EM-mitaleita. Kysyin tänä kesänä Jaanalta, mikä oli hänen fokusoituneen ottelemisensa salaisuus. Jaanan mukaan se oli hullu usko siihen, että hän, pohjan perukoilla Oulussa melkein oman onnensa nojassa harjoitteleva tyttö, on Euroopan paras.

Jorma Korhonen puolestaan kertoi Judolehden haastattelussa, että kisaan mennessään hän ei pannut painoa kenenkään vanhoille saavutuksille. Hänen ajatuksissaan entiset mestarit olivat historiaa ja uudessa kisassa kaikki mahdollista. Jorkki toisti myös neuvon, jota olen kuullut häneltä niin  kauan kuin olen hänet tuntenut: “Pitää uskoa omaan tekemiseen.”

Jotkut asiat ovat voineet muuttua noista päivistä mutta tämä ei ole muuttunut eikä muutu: Urheilussa menestyminen on yhtä paljon hengen kuin ruumiin asia. Kasvatetaan yhdesssä sitä henkeä. Uskalletaan heittäytyä leikkiin, luotetaan toistemme mahdollisuuksiin eikä koskaan häpäistä ketään siitä hyvästä, että hän on uskaltanut yrittää.

Annikka Mutanen

Kirjoittaja on Judoliiton hallituksen jäsen ja entinen urheilija.

1 thought on “Hengen asia

  1. Strategiatatamista on ollut ilo lukea mielenkiintoisia ja korkeatasoisia kirjoituksia. Seuraavassa esitän joitain näkemyksiä ja mietteitä strategiasuunnitteluumme.

    Judon päämäärä ja kansainvälinen kilpajudo täytyy erottaa tavoitteittensa osalta toisistaan. Judon perimmäinen tavoite on kehittää judokoista parempia ihmisiä, jotta he kykenisivät paremmin palvelemaan yhteiskuntaa. Jotta judon piiriin saataisiin erityisesti nykyaikana mahdollimman paljon harrastajia tarvitaan julkisuutta ja sitä voidaan saada vain kansainvälisillä kilpailusaavutuksilla, erityisesti olympialaissa.

    Valtiovalta,liitot ja seurat jäsenineen sijoittavat valtavia rahamääriä kilpaurheilijoittensa menestymiseen. Urheilija, joka valitaan olympialaisiin ei mene sinne enää turistina, vaan hän edustaa siellä koko Suomea.Jos menestystä ei syystä tai toisesta tule on kilpailijan julkisuuden henkilönä otettava vastaan häneen kohdistunut joskus kohtuuttomaltakin tuntuva kritiikki.Sama koskee myös urheilujohtajia ja valmentajia.

    Epäilemättä jokainen urheilija, valmentaja jne. ovat omista lähtökohdistaan katsottuna tehneet parhaansa. Kysymys kuuluukin. ovatko urheilijan ja muiden lähtökohdat olleet riittäviä menestyksen saavuttamiseen. Vastaus on helppo ja yksiselitteinen. Jos tuloksia ei tule, lähtökohdatkaan eivät ole olleet riittäviä. Liike-elämässä asia voidaan vain ratkaista yhdellä tavalla eli tulos tai ulos periaatteella. Urheilussa tai urheilujärjestöissä ko. sääntö ei päde.

    Huippu-urheilussa tavoitteena tulee olla voittaminen ja olla paras.Viittan Annika Mutasen kirjoitukseen, jossa hän kertoo kansainvälistä menestystä ( itsekin ) saavuttaneiden judokoiden
    mietteisiin menestyksen avaimina: Jorma Korhonen ”Pitää uskoa omaan tekemiseensä”, Jaana Ronkainen ” Usko olla Euroopan paras” ja Seppo Myllylän vaatimukseen judokan ominaisuuksien osalta ” Täytyy olla halu voittaa”. Kun edellisiin ajatuksiin lisätään vielä, että kansainväliseltä menestyjältä vaaditaan oikein tehtynä enemmän harjoittelua kuin kanssakilpailijat tekevät, niin menestyminen kansainväsisesti on hyvinkin mahdollista.Suomalaisille olympiaedustajille, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta näytti riittävän se, että he kilpailevat suunnilleen omalla tasollaan! En näin jälkikäteen muista TV:stä nähneeni kuin yhden kilpailijan, joka selkeästi ilmoitti tavoitteekseen olympiamitallin, minkä hän sitten saikin.

    Olympialaisten huonosta Suomen menestyksestä korkeimpien urheilujohtajien mielipiteet TV:ssä olivat varsin rehellisiä, ei sorruttu selittelyihin niin kuin ennen on ollut tapana. Eri asia on sitten tapahtuuko todellisuudessa mitään. Seuraavassa joitain havaintoja urheilujohtajien kommenteista, jotka soveltuvat osin myös Suomen judoon:
    – urheilijoilla ei ollut riittävästi voittamisen tahtoa,
    – urheilijan ainoa tavoite ei voi olla se, että pääsee osallistumaan olympialaisiin,
    -yhteistoimintaa lisättävä kaikilla tasoilla,keskitettävä voimavaroja,
    -byrokratiaa vähennettävä, enemmän keskityttävä tekemiseen,
    -harjoittelumääriä lisättävä,
    -harkittava uudelleen osallistujien valintakriteerejä.

    Seuraavassa joitain omia viimeisen kuuden vuoden aikana tekemiäni havaintoja Suomen tämänhetkisestä judosta. Todettakoon, että edellämainittuna aikana olen vuosittain käyttänyt kansainvälisen huippujudon seuraamiseen ja tutkimiseen ( DVD:t,kirjat, lehdet,kilpailut jne.) satoja tunteja sekä tatamilla eri seuroissa opettamiseen ja harjoitteluun keskimäärin 150 tuntia unohtamatta liki päivittäistä kotona tapahtuvaa tandoku-renshu harjoittelua.
    -Suurin huolenaiheeni koskee suomalaisten judokoiden puutteelista,huonoakin tekniikan osaamista.Tämä koskee niin nuoria, vanhoja kuin myös kilpailijoilta, joilta viimeiksimainituilta vaaditaan erityisen hyvää tekniikkaa.Jopa perusliikeiden osaamisessa, joiden varaan koko judo perustuu on selkeitä puutteita ja virheitä. Miten kilpailija voi edetä vaikeammanasteiseen judoon, jos ei osaa edes perusteita kunnolla?
    -Kilpailijoiden judo perustuu vuodesta toiseen muutamien heittojen ja mattoliikkeiden varaan.Kilpailijoilta puuttuu laaja ja monipuolinen tokui-waza -systeemi. Monet kansainväliset huippujudokat ovat vuosien varrella tehneet ipponeita 15-20 eri tekniikalla,samoissa kilpailuissa jopa voittaneet vastustajansa jokaisen eri tekniikalla.
    -Onko harjoittelu riittävän kurinalaista? Leireillä näkee kilpajudokoitamme, jotka tunnin randoriharjoitusten aikana ottavat viiden minuutin randoreita tuttujen vastustajien kanssa, seuraavat viisi minuuttia rupattelevat ja tätä jatkuu koko harjoituksen ajan. Huipulle pääseminen edellyttää äärimmäistä kurinalaisuutta. Kymmenen vuoden kilpailu-urani aikana en jättänyt yhtään randorimahdollisuutta käyttämättä. Yhtämittainen randori ilman taukoja saattoi kestää jopa tunista puoleentoista.
    -Yksinharjoittelu eli tandoku-renshu, joka on judo-oppimisen yksi kolmesta pilarista monipuolisen uchi-komin ja randorin ohella on liki tuntematon harjoitusmuoto jopa kilpailijoillemme. Poikkeuksetta kaikki kansainväliset huiput korostavat yksinharjoittelun merkitystä. Pariharjoittelussa ei yksinkertaisesti saa riittävästi toistoja.
    -Judon varsinainen opiskelu ja oppiminen eli rankka työ tehdään kotidojolla ja kotona, ei ulkomaisilla leireillä,vaikka nekin ovat välttämättömiä tai jatkuvilla ympäri maailmaa suuntautuvilla lukuisilla kilpailumatkoilla.
    -Yleisten ohjelmien ja suunnitelmien laatimisella (byrokratia?) on puolensa. Jokaisen on kuitenkin uskottava omaan tekemiseensä vrt. edellä myös Korhosen ajatus.
    -Kilpailijan apuna tulisi olla valmentaja, joka hallitsee myös judon niin teknisen kuin myös kilpailuulisen puolen. Valmentajan eräänä tärkeänä tehtävänä olisi myös valvoa, ettei valmennettava tee väärin liikkeitä.
    -Lasten ja nuorten osalta olen ollut huolissani loppuunpalamisen osalta kuunnellessani vanhempien kertomuksia nuorten kilpailujen määrästä ja raskaita kilpailumatkoista. Lapsille tulisi myös opettaa pelkästään perusjudoa eikä temppuja , joilla joku vastustaja tai kilpailu saatetaan voittaa.
    -Judoliiton ei pitäisi satsata kovin pitkään varoja sellaisiin kilpailijoihin joiden kehitys on jo aikaa sitten pysähtynyt tai peräti loppunut. Johtajilla ja valmentajilla täytyy olla rohkeutta tehdä kilpailijoiden osalta kiperiäkin päätöksiä. Kansainvälisissä DVD:ssä,lehdissä jne. on jatkuvasti juttuja, joissa huipulla menestynneet kiittelevät päävalmentajia heihin kohdistuneista valinnoista ja rohkeista sittemmin oikeiksi osoittautuneista päätöksistä.Onko esimerkiksi ulkomaalaisella päävalmentajalla omien näkemystensä perusteella helpompi tehdä valintoja ja ratkaisuja voidaan kysyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s